Nettitaiteen tekstiin pohjautuvia taideteoksia on tehty jo sen alkuajoista asti, mutta siitä tuli globaali varsinaisesti vasta 90-luvun puolivälissä, kun graafiset selaimet, kuten Mosaic, Netscape Navigator ja Internet Explorer, yleistyivät. Vaikka monilla digitaalisilla medioilla on juuret perinteisessä mediassa, internet-taide on peräisin ja esiintyy vain tietoverkon median piirissä ja sen yleisökin on useimmiten vain onlinessa. Internet-taiteen taidehistoriallinen yhteys muiden taidesuuntausten välillä on melko huonosti dokumentoitu, vaikka kaikenlaisia viitteitä ja kirjallisuuttakin löytyy. Nettitaide on kuitenkin yhteyksissä muunmuassa dadaan, fluxukseen, happeningeihin, multimediataide spektaakkeileihin ja EATiin (experiments in art and techonology). Monilla nettitaiteilijoilla onkin vahva yhteys esimerkiksi Marcel Duchampiin ja dadaan ja kaikkiin muihin, jotka edesauttoivat taiteen suistumista perinteisiltä kiskoiltaan kuvallisessa tulkinnassa.
60-luvulla Bela Juleszin ja Michalen Nollin kaltaisten taiteilijoiden tietokoneilla tehdyt kuvat läpäisivät tiensä gallerioihin. Samoihin aikoihin satelliitit tulivat mukaan taiteen esittämiseen. Stan VanDerBeek oli John Cagea seuraava multimediapioneeri, joka rakensi audiovisuaalisen satelliittiyhdistetyn paikan elokuvalle, musiikille ja animaatiolle ja kollaasille - Movie-Dromen vuonna 1965. 60-luvulla myös muut taiteilijat tekivät yhteistyötä ohjelmoijien, suunnittelijoiden ja muiden spesialistien kanssa. Aikaisemmin mainittu EAT oli 1966 nettitaiteen kehittämiseen perustettu ryhmä. Siihen kuului muun muassa Andy Warhol, Yvonne Rainer ja John Cage. EAT oli tieteellisen tekniikan laajennus ja sitä voidaan ajatella esimerkiksi hakkeroinnin, ohjelmointitaiteen ja nettitaiteen
mise en scéneksi.
70- ja 80-luvulla video, faksi, kaapeli-ja satelliittitelevisio tulivat taiteilijoiden laajempaan käyttöön. Sherrie Rabinowitzin ja Kit Gallowayn Electronic Café Los Angelesissa oli niin sanottu nettiperformanssin esiaste. Sitä voi kutsua "höpötystaiteeksi" ja "teleyhteistyöksi", joka perustui levittäytymiseen ja kommunikointiin. Muunlaiset nettitaiteen muodot käyttivät materiaaleinaan biologisia ja sosiaalisia systeemejä teknologisten sijasta. Esimerksi Ray Johnsonin sähkötaideprojektit olivat sähköpostitaiteen edelläkävijöitä.
80- ja 90-luvuilla identtiteettipohjaiset teokset onnistuivat korostamaan perinteisessä taiteessa olevia ja sen ylimeneviä eroavaisuuksia. Tämänkaltainen taide oli internet-taiteen ja -aktivismin strategioiden edelläkävijä ja se pakotti taiteilijoiden näyttämään stereotyyppistä käyttäytymistä tai kuvia ja rikkomaan laajasti pidetyt oletukset. Samankaltaisia strategioita on nähty nettitaiteessa, kun taiteilija referoi yritysten taktiikkoja ja formaatteja kilpailuttaakseen ja vaatiakseen yleisen tilan tai informaation kolonisaatiota takaisin. 80-luvulla trendit sisälsivät varastamista ja hyperrealismia sekä simulaatiotekniikoita. Silloin varastamisesta ja plagioinnista tuli yleinen nettitaiteenmuoto, lähinnä pikanäppäinten ja kopioimisen helpottumisen johdosta. Maalaustaiteen "kuoleminen" aloitti median kriittisen kyseenalaistamisen ja toi esille kysymyksiä, joista tuli monimutkaisempia puhuttaessa monimuotoisesta internet-taiteesta. Nettitaiteeseen videon toivat Gary Hill, Bill Viola ja Ton Oursler. Videotaiteesta tulikin sinnikäs internet-taiteen muoto. Installaatiotaiteilijat Toni Dove, Jeffrey Shaw ja Shu Lea Cheang käyttivät tietokoneteknologiaa luodakseen interaktiivisia ympäristöjä ja kun taas Julia Scher, Perry Hoberman ja Ken Feingold olivat osana luomassa tietokoneriippuvaista kulttuuria. Näiden taiteilijoiden työt osoittivat kuluttajateknologian ja päivittäisen arjen olevan monilla tavoin kietoutuneita toisiinsa. Tätä on ollut helpompi pitää yllä ja kuvastaa, mitä enemmän internetkulttuuri ja teknologiat ovat kehittyneet, vaikka 90-luvun alussa internet-taide oli vain pieniosa laajasti lisääntyvää mediaa ja kulutusteknologiaa.
Varhainen internet-taideVarhainen internet-taide oli erottamattomasti yhteydessä politiikkaan ja teknologiaan 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, tosin kiinnostusten kohteina olivat informaatio, kommunikaatio, interaktio ja systeemit, jotka linkittyivät käsitetaiteen genreen. Aluksi nettitaiteeseen sisältyi monikäyttäjien domain ja objektiperusteiset kokemukset, muunmuassa roolipelaaminen ja tekstipohjaiset interaktiot. Nettitaiteilijat ovat selainten kehittyessä kehittäneet ja luoneet uusia tapoja tuottaa, kuluttaa ja vaihtaa taidetta. Nettitaiteen laajennettu esitys, pysyvyys, taiteellisen tuotannonsaavutukset ja miksaukset piristivät jalostustettua, perinteisempää taidetta. Kun internetistä tuli kykeneväinen levittämään kuvia ja videon ja äänen suoratoistoa, nettitaiteen kokeminen kasvoi. Internet-taide alkoi elämään teknologian, ekonomian ja sosiaalisten spesifikaatioiden kautta ja vaikka se kehittyy koko ajan, tärkeimpiä välineitä ovat silti sähköposti, ohjelmat ja nettisivut. Nettiliikenne, välitetyt sähköpostit ja lataukset ovatkin yleisen kuluttamisen ja taiteen menestymisen lähtökohtia. Laajasti saatavilla olevat työvälineet ovat myös olleet määrittäjinä, esimerkiksi jos katsoja ei ole pitänyt ko. nettisivusta, hän on voinut lähettää siitä palautetta tai mahdollisesti muuntaa sitä mielensä mukaan. Tosin nettitaiteelle ei ole pysyvää ja tasaista markkina-aluetta, joten internet-taitelijat ovat perustaneet läheiset online-yhteisöt, joissa vastakohtaisuus ja radikaalisisältö ovat pysyneet laimentamattomina komponentteina. Nettitaideyhteisöt ovat sosiaalisia sekoituksia: ne koostuvat maantieteellisesti hajaantuneista, erilaiset taustat omaavista taideharrastajista. Lopulta yleisölläkin oli mahdollisuus ottaa osaa nettitaiteeseen: he pystyivät kirjautumaan miltä tahansa koneelta, jolla oli verkkoyhteys ja oikea ohjelma, jolla teoksen voi katsoa. Näin katsoja pystyi lataamaan teoksen, jakamaan sen ja kopioimaan sen. Vaikka internet oli USAn hallituksen keksintö, yhä useampi siviili, toimistotyöntekijä, opiskelija ja taiteilija seurasi internetselainten kehitystä. Sähköpostista ja www-sivuista tuli nopeasti kotien ja työpaikkojen työvälineitä. Netistä tuli helppo ja jalostettu tapahtumapaikka taiteelliselle tuottamiselle ja sen kyky ymmärtää kansainvälistä ja suhteellisesti edullista kommunikaatiota ja vaihtoa oli potentiaalinen. Robert Adrian X, Hank Bull, Kit Galloway ja Sherrie Rabinowitz tekivät teknologia-tieteisiä installaatioita ja intermediaa videota, satelliittia, ääntä ja tietokoneita käyttäen. Heitä voi kutsua internet-taiteilijoiden ensimmäiseksi sukupolveksi ja jotkut heistä halusivat asettaa uudelleen perinteisen kommunikaation ja yleisön mallit seuraamalla suoraa dialogia ja vaihtoa muiden taiteilijoiden ja taideharrastajien kesken ympäri maailmaa. Toisille digitaaliset screenit ja tietokone-estetiikka olivat dominoivia kiinnostuksen kohteita. Yleisistä oletuksista ja organisoiduista periaatteista riippumatta taiteilijat ovat kansainvälisesti hajaantuneita ja työskentelevät laajasti toisenlaisten paikallisten kontekstien parissa käyttäen erilaisia työkaluja. Nettitaiteen etuja on sen globaalinyleisön saatavuus ja sen taiteilijoille tarjoama itsenäisyys: netissä he voivat esitellä töitään vailla gallerioita ja museoita. Näin niillä on vapaus kommunikoida intiimisti ja suoraan yleisölle, sillä suurin osa nettitaiteesta koetaan yksilöinä heidän kotonaan: jokainen katsojan fyysinen osallistuminen hiiren, näppäimistön ja näytön kautta luovat interaktiivisuutta. Nettitaiteet suosion kasvu on suorassa yhteydessä internetin kehittymiseen ja nopeasti kehittyvään teknologiaan. Teknologian kehittymisellä oli kuitenkin huonotkin puolensa. Selain ja ohjelmistopäivitysten myötä jotkut nettitaideprojektit vanhenivat eivätkä uudet päivitykset pystyneet tukemaan niitä. Myös internetissä ilmestyneistä videopohjaisista interaktioista tuli kaikesta kehityksestä huolimatta riippuvaisia suurista tiedonsiirtonopeuksista. Nettitaiteelle uusia mahdollisuuksia loivat langattomat teknologiat ja GPS, jotka mahdollistivat langallisten verkkojen ylittämisen ja mobiililaitteiden hyödyntämisen taiteen tekemisessä ja toistamisessa. Vaikka nettitaide kehittyy ja kasvaa kokoajan, sen paikka perinteisen taiteen kentällä pysyy kyseenalaisena, kunnes se löytää pysyvän paikkansa nykytaiteen saralla.
